Aamulla luetusta lehdestä
jäi mieleeni kummittelemaan lause;
"Lapsi osaa jo erottaa hävittäjän mallin
sen äänen perusteella."

Työpaikan kahvihuoneessa
kuuntelen aamuraportin jälkeen
kuinka työtoverini kauhistelevat
tosi-tv:n umpihomoa.

Työni on kuunnella tositarinoita,
joiden julmuus ja toivottomuus
ajavat ihmisen mielisairaalaan.

Kansliassa kuuntelen taas
kuinka työtoverini kertovat
faktoja "vitun mustalaisista",
sekä muista parasiiteista.

Kansalaiset käyvät kuumana!
"On se vittu ihme kun ei saa
nykyään luokassa kuria pitää"
Minua pidetään outona,
koska sanoin ääneen,
ettei lapsen tarvitsisi
kokea väkivaltaa.

Pukuhuoneessa istuessani,
painan pääni polvieni väliin
ja lohduttaudun ajatuksella
ihmiskunnan tuhosta.

Elämän tarkoitus

MIES. Sama vanha tarina miehestä. Miehestä, joka teki työtä. Työllä ei ollut oikeasti tarkoitusta, eikä hän saanut siitä kiitosta. Palkka oli kohtuullinen, mutta koska ihminen ei koskaan ole, alkoi sekin tuntua vuosien mittaan liian pieneltä. Osaksi siksi, että hänellä oli lainat maksettavana, jotka hän oli ottanut työuransa alkuvaiheessa, voimiensa tunnossa sekä ylenemisen ja etenemisen uskossa. Osaksi myös siksi, että rahaa katosi hämmästyttävän paljon kun hänen piti pitää yllä seitin ohutta humalatilaa jaksaakseen elää lapsiensa ja etenkin vaimonsa kanssa.
 Tuon naisen, joka joskus teki myös työtä, jolla ei myöskään ollut tarkoitusta. Nainen ei enää tehnyt työtä, koska hänen täytyi jäädä kotiin. Se taas oli seurausta siitä kun hän oli herännyt liian monta kertaa aamuyöllä humalaisen miehensä puoliksi kova ja puoliksi veltto, pieni penis sisällään. Monille tulee siitä lapsia, eikä sillä ole useinkaan universaalia merkitystä haluavatko he niitä, puhumattakaan ansaitsemisesta. Niitä vain tulee ja yleisen normin mukaan ne tulisi pitää fyysisesti hengissä ja vielä hyväksyttävämpää olisi jos niitä myös kasvatettaisiin. Se tosin on vaikeaa, sillä kasvatuksestakin on yhtä monta mielipidettä ja näkemystä kuin on ihmisiä. Olivat he sitten kasvattajia tai ei.
 Ja naiselle, joka ei pysty tekemään päätöksiä edes omasta elämästä, muiden mielipiteisiin luottaminen vain tappaa hänen sisintään entisestään. Hän jää vangiksi kotiinsa sellitoverinaan oma pää. Ja se pää pieksee häntä jatkuvasti. Se pää on hänen pahin vainoajansa. Se pää ei anna hänelle rauhaa. Nainen on vihannut sitä päätä aina. Hän vihaa sitä kun se yrittää pitää naisen puolia maailmassa, jossa puolien pitäminen on kuolemansynti. Hän vihaa sen ristiriitaisia viestejä suhteessa ulkoa tuleviin viesteihin ja odotuksiin. Hän tietää, että oikea kuva elämästä on liimattu siihen mainostauluun, joka keittiön ikkunasta näkyy. Onhan samanlainen kuva elämästä hyväksytty televisioonkin. Mutta kun se saatanan pää yrittää vieläkin, vaikkakin koko ajan hiljaisemmin, kertoa että hän on kaunis ja hyvä, vaikka hän ei ole lähelläkään sitä mitä noissa kaikissa kuvissa hänen ympärillään.
 Mies lyö naista vaimentaakseen tuon pään, jota he molemmat vihaavat. Mutta vielä enemmän mies alkoi pelätä tuota päätä. Hän pelkäsi, että pää saisi oikeasti äänensä kuuluviin. Mitä sitten tapahtuisi? Ei kukaan koskaan haluaisi oikeasti elää tällaisen miehen kanssa. Ja miten mies kestäisi jos nainen lähtisi, kun hän on niin laitostunut elämäänsä, ettei hän pystyisi enää käsittelemään verhojen vaihtamista suurempia muutoksia. Hän vain halusi vaimentaa tuon pään yhtä hiljaiseksi kuin hän oli vaimentanut oman päänsä juomalla.
 Kumpikaan heistä ei koskaan ymmärtänyt, mitä sanalla ”elämä” oikeasti tarkoitettiin. Heille oli kyllä kerrottu lapsesta saakka mitä sille tulisi tehdä, muttei KUKAAN KOSKAAN kertonut mitä se oli. Ja he olivat molemmat ihmisiä, joilla ei koskaan ollut rohkeutta ottaa siitä itse selvää. Lapsena he alkoivat tehdä elämäänsä sen mukaan mitä heidän oli käsketty tehdä, nuorena he luulivat ohi kiitävän hetken pääsevän elämän jäljille, mutta heidät lannistettiin heti kun se huomattiin. Heidät tapettiin.
 He olivat olleet kuolleita jo monta vuotta ennen kuin mies vihdoin avasi itsensä. Hän avasi itsensä eteisen lattialle. Koko hänen kuollut sisimpänsä heräsi henkiin valtavana sekunteja kestävänä purkauksena. Noiden sekuntien, tuon purkauksen, ajan kaikki oli selkeää. Hän tiesi paremmin kuin KUKAAN KOSKAAN, mitä elämä on. Hän tiesi, että hänen täytyy vapauttaa nainen, koska nainen ei tulisi koskaan tietämään mitä elämä on. Hän tiesi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lyödä naista riittävän lujaa kasvoihin, vatsaan, kylkeen ja selkään. Niin että hänen henkitorvensa täyttyisi verestä ja aivot vapautuisi pääkallon ikeestä, niin että hänen munuaiset ja perna puhkeaisivat, hajoaisivat ja repeäisivät, niin että sydän varmasti lakkaisi lyömästä, niin että kohdussa kasvava lapsi ei varmasti tulisi elävänä ulos äitinsä ruumiista. Hänen täytyi varmistaa, ettei maailmaan tulisi enää yhtään valmiiksi tuhottua elämää. Hän tiesi mitä rakkaus on ja rakkaudesta hän tappoi rakkaansa eteisen lattialle. Nyt mies elää vapaampana kuin KUKAAN KOSKAAN vankimielisairaalassa.

Siirtokuntaromantiikkaa

Kolme lasta on matkalla ensimmäistä kertaa kouluun. Matkalla uniformuun pukeutunut mies pysäyttää heidät. Toinen uniformuun pukeutunut mies tutkii heidän reppunsa samalla kun ensimmäinen osoittaa lapsia muotoilustaan maailmankuululla konetuliaseella ja nimittelee heitä. Ohikulkeva, hyvin pukeutunut mies, aikuinen mies, sylkäisee yhtä lapsista naamaan sanomatta sanaakaan. Millaisiksi uskot näiden lasten kasvavan?

Minä elän tynnyrissä ja vihaan ihmisiä. Erityisesti vihaan ihmisiä, jotka asuvat tynnyrissä ja vihaavat kaikkea mitä pelkäävät.

Unohdettu

Mies on 53 vuotta vanha. Hän todellakin on vanha. 

Hänen ryhtinsä katosi kauan sitten ja vei mennessään

myös elämänhalun sekä inhimillisen arvokkuuden. 

Tällaisen miehen nähdessä ihmiset joko halveksuvat 

tai säälivät tätä, riippuen siitä onko katsoja idiootti 

vai idiootti. Hänen likainen, ajamaton partansa kasvaa 

yhteen villiintyneen, vaikkakin hyvin lannistuneen

oloisen, hiilenharmaan tukan kanssa yhteen. Hänen 

kasvojensa värille ei löydy sanaa. Se on harmaata, 

ruskeaa, punaista, mustaa, sinistä ja keltaista yhtä 

aikaa, kuin likaa. Kasvot ovat täynnä uurteita, joista 

suurin osa on tullut aivan liian aikaisin. Ne tulevat liian 

aikaisin kun elää kuin tämä mies on elänyt ja kokee 

asioita, joita tämä mies on kokenut. Ne tulevat 

huomaamatta ja väistämättä, se on varma. Mutta ne 

ovat miehen elämässä merkityksettömiä. Hän yrittää 

vain löytää vapaan vessan, jossa voisi nukkua

 seuraavan yön.

Turha jätkä

Nuori ja innokas sosiologian opiskelija oli täynnä vihaa ja katkeruutta. Hän aikoi käyttää sitä voimavarana ja kirjoittaa aikansa valaisevimman manifestin heteronormatiivisen yhteiskuntajärjestelmän ja patriarkaattisen sukupuolijärjestyksen luomasta ahdingosta, joka painostaa kaikkia muita paitsi vahvoja heteromiehiä, joihin nuori sosiologian opiskelijakin oli aina halunnut kuulua.
Hän kuitenkin tyytyi vain katsomaan pornoa internetistä ja vetämään käteen soluasuntonsa huoneessa.

Lähiöromantiikasta

Minä viihdyn omassa seurassani hyvin, niin kuin tänäkin yönä. Rakastan katuvalojen oranssia hehkua, joka tulvii pimeään makuuhuoneeseen kun makaan sängyssä. En edes yritä saada unta. Kuuntelen taloni vierestä kulkevien autojen ääniä ja hymyilen vienosti viereiseltä parvekkeelta kantautuville teini-ikäisten juhlijoiden jutuille. Poika teki tyttöihin vaikutuksen, sillä hän oli tuonut juhliin kukkaa. Muut juhlijat eivät selkeästi olleet vielä kokeilleet mitään sellaista ja niinpä pojasta tuli jokaisen silmissä mystinen ja rakastettavalla tavalla ongelmainen lainsuojaton. Minä haen itselleni tietoisesti tunnetilaa valvomalla. Haen tunnetilaa, joka on sekoitus itsesääliä ja syvää masennusta. Nautin siitä tunnetilasta. Etenkin masennuksesta. Silloin näkee asioita aivan eri tavalla, selkeämmin. Syksyn riisumat puunoksat piirtyvät lehdettöminä tarkasti vasten katuvalojen kutsuvaa oranssia, pystyn vangitsemaan verkkokalvoilleni tien poskea pitkin kaivoon pakenevan sadeveden jokaisen liikkeen, haistamaan rappukäytävistä leijailevan virtsan käryn liittoutuneena pitserian herkulliseen kuoleman löyhkään sekä kuulemaan öisen päiväkodin tyynnyttävän hiljaisuuden. Maailmankaikkeus on tuskin koskaan yhtä yksiselitteinen kuin tänä yönä. Yksi mielenkiintoinen piirre kyseisessä olotilassa on se, että tulee pakottava tarve liikkua, mennä jonnekin. Tänäkin yönä jouduin käymään kovan kamppailun itseni ja misantropiani kanssa siitä, lähtisinkö käymään lähiräkälässä vai en. Lähdin. Puin päälleni farkut ja flanellipaidan. Lämmintä ja käytännöllistä, mutta näytän kuitenkin asialliselta. On tärkeää näyttää asialliselta, silloin sinun jokainen sanasi ja eleesi on uskottavampi. Ihme juttu. Kuppilaan kävelee noin kolme minuuttia, joten matkalla ei paljoakaan ihmisiä näe, etenkään yöaikaan. Sitä kuitenkin odottaa jokaisessa kulmassa, että sen takaa tulisi joku. Ehkä joku vanha tuttu, jonka voisi pyytää mukaan baariin ja vaihtaa kuulumisia tai joku täysin tuntematon, jonka kanssa voisi vaihtaa pelon sekaisia katseita kun kumpikin miettii, onko vastaantulija raiskari ja narkkari. Tulisi edes joku, kuka tahansa. Ei tule. 

 Saavun kuppilaan yksin, pihalla on pari vanhaa kunnon juoppoa tupakalla. He mulkoilevat minua, näytänhän asialliselta. Tai sitten kuvittelen. En katsele ympärilleni, en mittaa ihmisiä katseellani, enkä etsi hankaluuksia vaan kävelen suoraan baaritiskille. 

”Yksi olut, kiitos”. Tilaukseni on lyhyt ja ytimekäs, mutta silti sanojen sanominen ääneen tuntui oudolta. En ole puhunut kenellekään moneen päivään. Tuoppi on paskainen, olut kylmää. Yhdellä vilkaisulla huomaan, että paras mahdollinen paikka on vapaana. Pimeä nurkka, josta näen koko pienen baarin. En ehdi istua pitkään kun pahin painajaiseni toteutuu. Nainen kävelee aivan selvästi kohti pöytääni. Ei saatana, se katsoi minua silmiin, se on aivan varmasti tulossa luokseni. Ehkä se kääntyy jos en katso sitä. Vittu, ei kääntynyt.

”Moi, mitä sä täällä ihan yksin istut” Se kysyy, enkä erota äänensävystä syytä enkä tarkoitusta. Ehkä se menee pois jos en sano mitään. Ei, enhän minä voi vain hiljaa istua, sehän pitää minua ihan mielenvikaisena ja mielenvikainen en ole. 

”Juon olutta ja nautin seurastani” Vastaan sille. Ihan nokkela vastaus, johon sain sisällytettyä hienovaraisen viestin siitä, että haluaisin olla yksin. Nyt tuo nainen jäi odottamaan, että minä sanoisin jotain. Olemme hiljaa. Naiselle se on selkeästi kiusallista, minulle ei. Se ei keksi muuta kuin pyytää minut liittymään sen ja sen kavereiden seuraan. 

”Ei kiitti, juon vain tämän ja lähden jatkamaan matkaa” Sanon sille niin vakuuttavasti, että uskoin itsekin lähteväni. Tiukka tilanne, mutta lähtihän se. 

Täältä nurkasta on hyvä katsella ihmisiä. Se on hupini. Biljardipöydän luona on natseja. Kuvittelen kuinka joudun tappeluun heidän kanssaan ja tyrmään niistä jokaisen. Pitkässä pöydässä istuu yliopisto-opiskelijoita ja vaihtareita, sen näkee vaatteista ja siitä, että he keskustelevat paljon ja kovaan ääneen. Viereisessä pöydässä on vanhat alan miehet. He eivät keskustele paljoa eivätkä kovaan ääneen. Ainoastaan heidän seurastaan lähtöä tekevä pubiruusu kertoo lujalla äänellä kuinka Raimo ja Mikko nussivat häneltä tänä yönä aivot pellolle. Karaokea on laulamassa kaksi blondia verkkatakeissaan ja valmiiksi kulutetuissa farkuissaan. Olen varma, että ainakin toisen nimi on Johanna ja hän toivoo, että häntä kutsuttaisiin Jossuksi. Laulu loppuu ja karaoke-emäntä kuuluttaa, että seuraavana vuorossa on Kaasu. Hetken aikaa luulen joutuneeni oligarkkien salaiseen ali-ihmisten eliminoimisansaan, mutta sitten näen kun lavalle astelee nuori mies ja ymmärrän saman tien miksi häntä sanotaan Kaasuksi. Oikea pirivieterin perikuva. Nälän nussima käkikello, jonka päällä roikkuu liian iso adidaksen tuulitakki ja jalassa nappiverkkarit. Jossain geelin seassa sillä on tukka ja aurinkolasitkin. Olemus tällä kaverilla on kuitenkin nöyrä, melkein epävarma, kun se tarttuu mikkiin ja painaa toisen persposkensa baarijakkaralle, joka on tyylikkäästi aseteltu keskelle esiintymislavaa. Sitten alkaa soida tutut sävelet, se on Leonard Cohenin Dance me to the end of love. Epätoivo valtaa jo mielen. Rakastan tätä kappaletta, miksi minun pitää kuulla se karaokessa? Odotan kauhulla laulun ensimmäisiä sanoja; ”Dance me to your beauty with a burning violin”  Ja silloin ne sanat tanssii ulos tuosta itsekunnioituksen hylkäämäästä ihmisruumiista. Koko paikka hiljenee ja voin vannoa, että savukoneen savu ja lattialle tippumassa ollut tuoppikin pysähtyivät kuuntelemaan. En ole eläessäni kuullut kenenkään laulavan yhtä kauniisti ja vakuuttavasti kuin tuo Kaasu nyt lauloi minun lähiöräkälässäni. Vanha herra Cohenkin olisi ollut kateellinen. Laulu oli selkeästi tarkoitettu jollekin ja tunsin kuinka laulajan ikävä alkoi puristaa omaa rintaani. En voinut kuin tuijottaa hänen laajentuneita pupillejaan ja vajota yhteen maailmankaikkeuden kauneimmista sävelistä. Silmäni alkoivat kostua, eikä edes minun kivikasvoni voineet olla taipumatta hymyyn, jonka vilpittömyys on niin kaunista, että se vetää vertoja tuolle hetkelle. Tuon miehen laulu oli niin voimakas, että se löi jokaisen paikalla olijan ennakkoluuloja turpaan kuin ukkosen jumala. Tuo mies tunsi tänä iltana jälleen itsekunnioituksen tunteen ja me kaikki huomasimme sen. Me kaikki tunsimme sen. Me kaikki tunsimme yhtä aikaa jotain sanoinkuvaamatonta ja ennen kokematonta. Se sai minut hämilleen ja teki minut hermostuneeksi. Vihaan ja pelkään sitä kun en ole kontrollissa itsestäni. Tällä hetkellä en ymmärtänyt itsestäni yhtään mitään, mutta sisälläni oli lämpimämpää kuin aikoihin. Sen jälkeen lähiöiden syysillat eivät ole olleet minulle enää totaalisen pimeyden ilmentymiä, ne ovat lämpimän hämmenyksen aikaa.